Näin useampi henkilö minulle kommentoi kuultuaan, että olemme muuttamassa vuodeksi Fuengirolaan.
Minä mietin, että miten niin rohkea? Sen kuin muuttaa, kun siihen nyt avautuu vuorotteluvapaan myötä mahdollisuus. Helppo kohde, hyvät lentoyhteydet, suomen kielellä pääsee alkuun. Vaatii hieman työtä ja järjestelyä, mutta hyvän eteen kyllä jaksaa. Googlella löytää sen, mitä maalaisjärjellä ei saa pääteltyä.
Pidin paljon työyhteisöstäni ja työstäni - aivan loistavia ihmisiä ja mahtavia projekteja. Kiitos työyhteisöni, olenkin kokenut saavani tehdä yhdessä muiden kanssa markkinoinnin murroksessa paljon uutta. Alan turbulenssien jäljestä alkoi siintää parempi aika.
Silti minulla oli huono omatunto omien lasteni kanssa vietetyn ajan määrästä. Lapsillani on elämä edessä ja he ansaitsevat saada äidiltään enemmän aikaa ensimmäisinä kouluvuosinaan. Me kaikki halusimme, että äiti saisi jäädä hetkeksi sivuun minuuttiaikataulujen viritelmistä. Itseäni rasitti syvästi muun muassa se, että arkiaamuisin minun piti huolehtia kovassa kiireessä aamutoimien kautta autoomme paitsi perheeni niin myös yleensä viidestä kahdeksaan kassia: ekaluokkalaisen, eskarilaisen ja päiväkotilaisen reput (ja sadepäivän sattuessa kolme kuravaatekassia), oma läppärilaukku ja sekä surkuhupaisa Michael Korsin käsilaukkuni, jonka uumenista löytyi milloin mitäkin kassiin unohtunutta. Elämäni keikkui tasapainoillen kodin, työn ja lastenhoidon välillä. Ruuhkavuodet, työ, kolme pientä lasta - siinä on kenelle tahansa haastavaa löytää kultainen keskitie (paitsi tietty superäideille, joilta kaikki onnistuu ;) ). Lopulta lapset, aika ja aurinko kallistivatkin vaakakupin kohti Aurinkorannikkoa vuorotteluvapaamahdollisuuden tullessa todeksi.
Siirtymistä downshiftingiin
Jätin töissä kaikille hymyissä suin hyvästit. Tai no, paljolti hyvästit jäivät jättämättä, sillä olin kokonaan uudentyyppisen ja ah, niin mielenkiintoisen projektimahdollisuuden myyntikäynnillä viimeiset työtuntini. :)
Kun sitten vihdoin kotikin oli saatu niinikään "pakettiin" niin että sinne muutti uudet asukkaat ja omat tavaramme oli siirretty vuokravarastoon, pääsin hiljalleen hidastelemaan. Kaivoin esiin lehtiä, joita oli jäänyt vuoden aikana lukematta. Eräs artikkeli, johon pysähdyin, oli tämä Helsingin sanomien kuukausiliitteessä ollut juttu: Laiskuus on ihmiselle hyväksi. Siinä oli monia ihania ajatuksia. Ihminen tarvitsee joutoaikaa ollakseen luova. Hän tarvitsee laiskuutta voidakseen kuluttaa kulttuuria. Päällimmäisenä jäi kuitenkin mieleeni tämä kohta:
"Ihminen on luontaisesti laiska. Vältämme asioita, jotka vaistoamme työläiksi tai haasteellisiksi. Se on ymmärrettävää, mutta tyhmää, jos tavoitteena on onnellisuus. Yksi merkittävimpiä onnen lisääjiä on nimittäin tunne oppimisesta, kehittymisestä ja kasvusta."Hmm. Mietin, että huiputanko itseäni kun pyrin downshiftaamaan tietoisesti - laskemaan rimaa, yrittämällä vähemmän. Osaanko olla vailla konkreettista suuntaa oppimisesta, kehittymisestä ja kasvusta?
Downshifting vaatii sittenkin rohkeutta
Muutama kuukausi meni Espanjassa vilahtaen. Oli pitkä lista hoidettavia asioita, oli paljon uutta. Sitten arki seestyi ja nyt elämme suhteellisen tasaisen arjen aikaa. Liikaa aikaa ei koskaan tunnu olevan kun on kolme lasta, ruuanlaitto, kaupassa käynnit ja kotityöt. Aikaa on kuitenkin enemmän, ainakin sen verran että ylipäätään ehtii ajatella.
Aamulenkit ja auringonpaiste tuovat iloa. Kasvavien lasten mietintöjä kuunnellessa sydän meinaa oikeasti välillä pakahtua. On aivan ihanaa kun on aikaa nauttia omasta perheestä. Kuitenkin kaiken ilonkin keskellä mietin, mitä nyt oikeasti haluan itselleni ja perheelleni. Nyt, vuoden kuluttua ja pitkällä aikavälillä? Ei ehkä pitäisi ajatella kun nyt kerran ollaan downshiftaajia, mutta siitä huolimatta tunnelmat saattavat vaihtua kuplivasta ilosta syviin toisaalta-sitku-mutku-mitäjos-ajatuksiin. Kummallinen mieli, ei sittenkään uskalla kokonaan heittäytyä kohtuullistamisen hoteisiin kun siihen on mahdollisuus.
Nyt ymmärrän hiljalleen itsekin, että downshifting todella vaatii rohkeutta. Työssäkäynti muodostaa päivälle tutut ja turvalliset raamit ja vie turhalta jossittelulta ajan. Urakehitystä on helppo ihannoida, koska se tapahtuu turvallisissa raameissa, siinä piiskan ja porkkanan välimaastossa.
Rohkeutta vaatii siirtyä sivuun, sillä silloin todella vastaat itse itsestäsi. Hämmästys valtaa, kun porkkana ja piiska lakkaavat olemasta. Olo onkin toisinaan kuin aasilla, joka ei tiedä mihin mennä kun kukaan ei käske. Siinä katsellaan tien sivussa sitten tietä sekä taaksepäin että eteenpäin ja ollaan paikoillaan. Missä meni pieleen, ja miten käsittelen siihen liittyviä ajatuksiani? Mitä nyt voin tehdä, ja mitä haluan tehdä jatkossa?
Peruspilarit kannattelevat - luovuus herättää eloon
Perheeni kasvaessa ja äiti-minäni kehittyessäni olen oppinut, että perusasioiden on oltava ihan oikeasti kunnossa ollakseni terve oma itseni. Niitä ovat jokaisen ihmisen hyvinvoinnin peruspilarit: fysiikan kannalta liikunta, lepo ja ruokavalio sekä psykologiselta kannalta hyväksytyksi ja rakastetuksi tuleminen. Näistä saan nauttia täällä etelän lämmössä, paitsi silloin kun vaan on itsellä tai jollakulla perheenjäsenellä huono päivä tai hetki. Ymmärrän, miten paljon olen saanut ja olen siitä sanomattoman onnellinen; tiedän, että olisin tässä vapauden tilassa paljon haavoittuvampi jos minulla ei olisi peruspilareita, erityisesti tätä omaa perhettäni, kannattelemassa ja tuomassa arkeen jatkuvuutta.
Joutilaisuus ei toki minullekaan tarkoita sitä, etten tekisi mitään. Liikunnan ja kokkauksen lisäksi mieleeni juolahtelee pieniä ja suurempia ideoita, kaikkea mitä voisi kokeilla toteuttaa. Herättelen luovia haaveita haudoista ja opettelen uusia asioita.
Silti joudun välillä kerätä rohkeutta ollakseni tässä normaalien raamien ulkopuolella. Pälyilen eteen ja taakse, vaikka voisin vain olla ja laittaa vaikka välillä silmät kiinni.
Manãna - sitä opettelen
Täällä Fuengirolassa olen onnekseni kohdannut myös monia muita downshiftaajia. Vertaistuki lohduttaa ja lämmittää, vaikka emme ehkä sitä osanneet täältä etukäteen odottaakaan.
Kuunnellessani lapsiani huomaan, että eipä heilläkään ole helppoa toiveidensa kanssa. Yksi tahtoo metsää, järveä, kalliota ja maatilan eläimiä. Toinen haluaa asua Espanjassa toisenkin vuoden. Kolmas vain kikattaa ja kiukkuaa vuoron perään ja odottaa pääsevänsä rantahiekkaan leikkimään. Heitä kuunnellessa alkaa jo itseäkin naurattamaan.
Mañana. (Huomenna.) Ehtii sitä vielä, vakuuttelen itselleni. Tähän jään, pysäkille tuumailemaan.
Avaan Youtuben ja kuuntelen Kaija Koon Vapaata ja Haloo Helsingin Huuda huuda ilosta, huuda huuda vapaudesta, ja huuda huuda onnesta. Niiden äärellä annan joutilaisuuden ja riemun vallata minut...ainakin hetkeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti